Tunnettuani nyt puolisen vuotta, on suhteessa särmäyksen aika. 

Jos kohde on vajaakuntoinen ja koskaan avioliiton mukaanaan tuomaa kurssia, voi taidot olla suhteeseen tooosi hyvät tai hurrrrjan huonot. 

Minun miesystävälläni on tosi hyvä luonne ja hermoja vaikka sadalle antaa. Ja minun kanssani niitä tarvitaankin. 

Mutta kuten niin usein törmäyksiä sattuu. 

Ja oma havaintoni, etten minäkään ole kasvatuksesta sitten selvinnyt ehjin nahoin eli läheisriippuvaisuuden tuohon kaikkivoipaisuussarjaan sairastuneena, koen ja näen asioita joskus vähän vinksahtaneesti. Ja käyttäydyn myös siten.

Tässä sarjassa ei roikuta ihmisissä. Ihmisiä on oikeasti jopa kohdallani vaikea päästää niin lähelle, ettei niistä tarvii pelätä joskus luopuvansa. Pidän siis etäisenä, niin kaikki on helpompaa. Uskottelen selviytyväni ilman muita vallan hyvin ja nautin jokaisesta hetkestä jolloin minun ei tarvitse huolehtia muista. 

Minulla oli suhde narsistiseen ihmiseen ja voin sanoa, että tiedän, mikä on paskaa ja mikä aitoa ihmistä. Ja nykyinen miesystäväni on aito ihminen, valitettavasti vikoineen kaikkineen.

Joten hän käsittelee asioita eri tavalla kuin ns. normi-ihmiset ja tasan varmasti täysin eri tavalla kuin minä tautinen.

Ja kun minä analyyttisena rakennan palautehampurilaista hänelle, hän tuntee ensin saavansa sen päin naamaansa. Sitten hän tiputtaa sen pihvin sieltä välistä ja sotkee majoneesilla sen puseronsa tietämättä että pihvi putosi. Hän syö vain sen kälyisen moiteosan eli sen sämpylän.

Minun olisi nyt sitten opeteltava selkosuomeakin. Eli annettava sämpylä päin naamaan ja pihvi perässä. 

En siis tällä kertaa osaa sanoa, onko äkäisyyteni syy mies vai minä itse, kun en osaa heitellä palautehampurilaisia.